Oma tarinani

Liikunta ja ravinto ovat olleet koko ajan, tietämättäni, enemmän tai vähemmän, määrittävä tekijä elämässäni niin hyvässä kuin pahassa. Lapsuus ja nuoruus olivat klassista 80-90-lukua; muistoissa ovat viikon Aku Ankan lukuhetki, jonka tärkeä osuus olivat ruispalat paksuilla balkan-siivuilla, vieressä kaakao ja metsätähti-jogurtti. Saan edelleen mieleeni sen saman rennon fiiliksen siitä hetkestä keittiön pöydän äärellä; uunituoreen Akkarin kanssa, maistan maut ja tunnen sen lapsuuden huolettoman fiiliksen.
Ruoka ei ole meille vain ravintoa, se on tunteita ja hetkiä. Tämäkin lapsuuden hetki määrittää monia hetkiä nykyisessä aikuisuudessani. Aina en ole sitä tiennyt, mutta nykyään tiedän.

Nuoruusvuodet asuin käytännössä hevostallilla ja samalla koulussa piti tehdä mahdollisimman hyvää suoritusta ja pitää yllä ”ysin tytön -statusta”. Jouduin oikeasti lukemaan, jotta pärjäisin. Tallilla tehtiin fyysistä työtä ja matkat kuljettiin pyörällä, koska se oli 90-luvun lama-aikaan ainoa mahdollisuus harrastaa. Tein tallitöitä hankkiakseni ratsastustunteja. Kouluruokailu alkoi olla osalle tytöistä jo tabu, oli siistiä olla syömättä ja mennä vesi-näkkileipä-linjalla koko päivä. Hoikkuuden ihannointi lyötiin takaraivoon jo aika nuorena vertaisryhmän tukemana. Samoin ”satalasissa” -mentaliteetti oli syntynyt; hoikkuus on hyve, samoin hyvät arvosanat; jos halusi harrastaa, täytyi tehdä töitä. Vuorokaudessa kuitenkin sama 24 h kuin muillakin; organisointi ja multitasking nousivat arvoon arvaamattomaan. Työnteko on hyve tottakai, mitään ei saa ilmaiseksi. Mutta mikä on itselle riittävä ja milloin olet itse onnellinen omilla ehdoillasi ilman ulkopuolisten tekijöiden määräävyyttä? Mistä tavoitteet oikeasti kumpuavat? Tähän olen törmännyt itseni kanssa, kuten myös asiakkaideni kanssa. Ovatko nämä tavoitteesi sinun vai ympäristösi luomia? Sillä on tavoitteen toteutuksen kanssa selkeä toiminnallinen ero, kun lähdetään tekemään elämäntapamuutosta. Joskus näiden asioiden kanssa joutuu kulkemaan pitkän matkan ja melko syvällekin. Mutta se on työ, joka kannattaa tehdä.

Opiskeluvuodet lukiossa ja yliopistolla jatkettiin samalla yläasteen kaavalla. Höystettynä tottakai äärimmäisen tiukalla treenimäärällä, koska 18-vuotiaana ajokortti ja lupa käydä ravintoloissa oli tehnyt yhtälön, että vanhat farkut olivatkin alkaneet kiristää. Abivuonna tälle laitettiin nopea stoppi; joka päivä aerobista treeniä ja kaikki ravinto vaihdettiin kevytvalmisteisiin. Juhlissaan valkolakki päässään oli jälleen hoikka tyttö.

Yliopistolla päivät täyttyivät klo. 6.00 herätyksistä, 16 asti oltiin yliopistolla, sieltä iltaan asti töissä, siitä 24-salille, tenttiin luvut/opintotyöskentely ja unta ehkä noin 5-6 h/yössä. Ruokaa vahdittiin ja kaikki laskettiin. Tiesin kaikkien ruokien energiamäärät ja nimenomaan energiamäärät, ihan sama mitä tuoteselosteessa luki. Kunhan kaloreita oli se tietty määrä… Hengästyttää jo pelkkä tuon kirjoittaminen. Salitreenejä oli tottakai 4-5 viikossa, mutta ei mitään tulosta, jännä juttu. 😉 Koulu kulki, palkka tuli, mutta nuori nainen oli melko finaalissa. Ei mitään järkeä… Viimeinen pisara oli useamman kuukauden treenikielto, koska koko ajan oltiin kipeänä. Silloin ihmettelin, nyt en. Silloin luulin tekeväni asioita oikein ja itselleni, mutta todellisuudessa tein vain asioita, jotka olivat syntyneet lapsuus- ja nuoruusvuosien oletuksista.

Vähemmän on enemmän

Tekemäni asiat eivät edelleenkään lähteneet itsestäni vaan muovauduin oletettuihin kaavoihin niin täydellisenä kuin mahdollista. Itsensä hyväksyminen omana epätäydellisenä itsenään olisi ollut järkevämpää. Se ei tarkoita alisuorittamista vaan energiavarojen käytön suuntaamista oikein keskittyen positiiviseen onnistumiseen sen sijaan, että pelätään epäonnistumista ylisuorittamisella. Hyväksytään itsemme sellaisina kuin olemme kaikkien vahvuuksiemme ja heikkouksiemme kanssa. Kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä tai pian olet lopussa. Vähemmällä saa usein enemmän. Nykyään osaan jo sanoa ”ei” ja hymyillä. Kaikkia ei voi miellyttää eikä pidäkään. Tärkeintä on olla Itsensä kanssa sinut. Kun rakastat ja kunnioitat itseäsi, voit oikeasti rakastaa myös lähimmäisiäsi. Tuon kun nuori minä olisi tiennyt niin olisi ollut vuorokausissa enemmän aikaa nauttia.

Parisuhde ja perhe toivat uudenlaisen sisällön elämään ja ulkoinen habitus ei enää ollutkaan aivan niin isossa roolissa. Perheen liikunnallinen elämäntapa ja toki oheistyö ryhmäliikunnan ohjaajana ovat olleet tärkeä osa sitä, että olen palautunut melko mukavasti raskauksien jälkeen vanhaan kokooni. Mutta kukaan ei kertonut minulle sitä, mitä tapahtuu omalle kehonhallinnalle ja kehonhahmotukselle raskauksien aikana. Se kuinka kehonpainopisteet muokkaantuvat raskausaikana ja synnytyksen jälkeen on omassa kehossa kuin vieraan roolissa. Liikkuvaisena ihmisenä ei ollut helppo hyväksyä fiilistä, että olo oli kuin Norsulla posliinikaupassa ekalle jumppatunnille mennessä. Kehon rajat olivat aivan kadoksissa. Myöskään erkauma-asioista kukaan ei ollut puhua pukahtanut kummankaan raskauden aikana. Itse vain ihmetteli sitä rakosta vatsassa, että jaahas kumma juttu kun ei oikein ole tukea tuossa keskivartalossa. Ja voimaakaan ei oikein ole.

Kuntoon omaa kehoa kuunnellen

Tein open töitä lasten ollessa pieniä. Tuolloin taaperovuodet yhdistettynä työelämään nielaisivat kaiken ajan ja melkein tuon liikkuvaisen osan minuudesta. Niin sanottu elämä-tapahtui. Entisestä neuroottisesta liikkujasta, ruuan kyttääjästä oli tullut täydellisyyttä tavoitteleva äiti, joka oli hukannut osan minuudestaan ollakseen täydellinen äiti. Oma hyvinvointini oli unohtunut. Viimeinen niitti ja ns. Herätys oli, kun työnsin numero kakkostamme vaunuissa ja numero 1 pinkoi tietä pitkin kaukana. Oma mieli olisi halunnut juosta perään, mutta pumppu löi miljoonaa ja hiki virtasi. Siinä kohtaa tajuntaan iski, että tämä ei toimi näin. Jos oikeasti haluaisin olla hyvä äiti, niin minun olisi pidettävä huolta myös itsestäni. En halua olla se äiti, joka ei jaksa juosta, ei tehdä kuperkeikkaa, ei pysty kantamaan lapsiaan. Tajusin, että arkemme tarvitsee muutoksen. Halusin voida hyvin.

Tästä jouduttiin kysymyksen äärelle; – mitä ihmettä se hyvinvointi oikein on? Olin periaatteessa käynyt aika lailla eri ääripäitä läpi. Olin vetänyt satalasissa ollakseni täydellinen; fiksu, hoikka, aikaansaava. Treenannut tiukasti eri ohjelmilla, kytännyt ja laskenut ruuat. Mutta se ei todellakaan ollut hyvinvointia tai itsestä huolehtimista. Se oli kehon kiusaamista ja itsensä loppuun vetämistä. Nyt taas oltiin pisteessä, että keho ei jaksanut mitään, kestävyys nolla, erkauma haittasi kehonhallintaa ja voimaa.

Tajusin, että nyt oli fiksumpaa lähteä pohtimaan asioita hieman eri näkökulmasta. Olin käynyt jo ryhmäliikuntapuolella erinäisiä koulutuksia ja kokonaisuuksia läpi aiemmin, mutta kaikki perustuivat konseptiin ja tehoihin. Kukaan ei koskaan kysynyt, mitä keho kaipaisi. Tutustuin Jukka Harjun koulutusfilosofiaan ja pidin ajatuksesta, jossa lähdettiin liikkeelle siitä, kuinka keho liikkuu ja miten sen kuuluisi liikkua voidakseen hyvin. Luin ja opiskelin, perehdyin fysiologiaan ja anatomiaan. Silmä harjaantui näkemään kehon liikkeen; sen kuinka sen kuuluisi liikkua verrattuna kuinka se todellisuudessa liikkuu. Tämä on se ydin, jolla työtä tehdään. Mennään tutkimusretkelle kehoon, annetaan sen kertoa, mitä sille kuuluu. Avataan liikkeen kautta jännityksiä, aktivoidaan liikkeellä ja ajatuksella passiivisia lihaksia, jotta keho toimisi energitehokkaasti. Tavalliselle liikkujalle se tarkoittaa kivutonta kehoa, joka suoriutuu helposti arjen askareista; aktiiviliikkujalle ja urheilijalle taas parempia tehoja ilman rasitusvammoja.

Nautin nykyään työstäni kehon salapoliisina. Yksikään asiakas ei ole samanlainen, vaikka meillä on periaatteessa sama biomekaniikka. Jokainen asiakas tuo uuden näkökulman ja opettaa myös minua. Haluan antaa vastalahjaksi oppia jokaisen omasta kehosta ja parantaa oman kehon tuntemusta. Tämä on ollut avainasemassa myös omassa harjoittelussani nykyään. Enää ei mennä satalasissa vaan sen mukaan, mitä keho tarvitsee. Toki tavoitteet ovat viedä voimatasoja, kestävyyttä ja liikkuvuutta systemaattisesti eteenpäin jaksoissa treenikausien mukaan, mutta nyt kehoa kuunnellen. Treeni on osa arkea, mutta ei päätekijä. Tällä systeemillä liikkuvuus on kasvanut huimasti, erkauma on parantunut ja voimatasot paremmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Tämä on se linja, jolla aion jatkaa edelleen. Eli nyt päälle kolmikymppisenä kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä olen paremmassa kunnossa kuin kaksikymppisenä, joka kävi salilla 5 kertaa viikossa. Eli neljäkymmentä: täältä tullaan, ei pelota! Nykyään osaan vaihtaa esim. voimatreenit liikkuvuusharjoituksiksi, jos takana on lasten kanssa valvottu yö. Jos taas treeni kulkee hyvin, niin kevyestä treenistä tehdäänkin vetotreeni, jolla saadaan päästeltyä höyryjä ulos. Sitä tehdään mitä kroppa kaipaa, hyvällä omalla tunnolla.

Kuuntele kehoasi myös ravinnon suhteen

Keho on kokonaisuus; jos haluamme fysiikan toimivan, täytyy sille antaa myös kaikki sen tarvitsemat palikat. Tässä kohtaa eteeni tuli funktionaalinen ravitsemus. Olin aina kärsinyt ns. metelöivästä vatsasta ja turvotuksista. Luulin näiden olevan normaalia (kiitos paahtoleipien, balkanien, kaakaoiden ja kaikkien kevyt-tuotteiden). Lukemalla ja kokeilemalla aloin saada omaa aineenvaihduntaa toimimaan mukavasti, samoin asiakkaiden kanssa lähdettiin tekemään muutoksia puhtaan ruokailun näkökulmasta ja kehon viesteistä käsin. Nämä olivat ne linjat ja kokemukset, joita pitkin päätin lähteä opiskelemaan lisää. Luulenpa, että tämäkin on jo jossakin ennakkoon mietitty valmiiksi kohdalleni. Sillä nykyään 1 tyypin diabeetikon äitinä minulla ei ole ongelmaa sokeritasapainon ylläpidossa. Meiltä kyselläänkin osastolla, että miten meillä voi olla noin hyvä pitkäaikaissokeri tytön kanssa. Noh, meillä ei syödä esimerkiksi 6 palaa leipää päivässä ravintosuositusten mukaan…

Loppujen lopuksi irtisanouduin vakituisesta open työstäni ja päätin lähteä yrittäjäksi liikunta-alalle. Sain osakseni paljon kummastusta ja epäilyjä (onhan se tyhmää irtisanoutua vakityöstä ja olla yrittäjä… no tavallaan kyllä, kieltämättä :D), mutta oma tahto ja mieheni kannustus sekä tottakai usko siitä, että tässä on niin paljon hyvää jaettavaksi muillekin, veivät minua eteenpäin.

Niin moni kulkee ääripäästä toiseen ulkoisten tekijöiden heittelemänä. Se oikea totuus ja hyvä olo kuitenkin tulee oikeasti jokaisesta itsestään. Välillä se tulee helpostikin, välillä kipeästi. Haluan kertoa, että elämäntapamuutokset, hyvinvointi ja toimiva keho eivät ole ydinfysiikkaa, ne ovat kuuntelua. Haluan kertoa ja jakaa hyvää eteenpäin, ettei muiden tarvitsisi kompastella samojen asioiden kanssa kuin itse olen kaatuillut. Haluan auttaa näkemään syy-seuraussuhteita ja antaa niiden avulla suuntaviittoja siihen, miten rakentaa itselleen tasapainoinen ja hyvinvoiva arki. Se löytyy kuitenkin hyvin pitkälle yhtälöstä ravinto-liikunta-lepo. Näihin löytyy jokaiselle se oikea määrä ja tapa silloin, kun oma tavoite on saatu kohdalleen ja oikeista syistä.